Höpinää rodun valinnasta

Minä olen halunnut koiraa niin kauan kun muistan; niin kauan kun olen verbaalisesti osannut ilmaista itseäni. Alle kouluikäisenä osasin luetella toistasataa koirarotua ja tunnistin kadulla vastaan kävelevät rodut. Luin koirakirjoja, katselin kaupoissa koiratarvikeosastoja ja toivoin, että saisin pian tehdä ostoksia niiden hyllyjen välissä :) Lenkitin tuttavien koiria ja sain hihnan toiseen päähän jopa tanskandoggin - tämäkin tapahtui alle kouluikäisenä, mikä on tällä hetkellä ajateltuna hieman pelottavaa..

Ensimmäinen kuva Bastasta :)

Koiraa ei kuitenkaan kuulunut. Meille ei saanut koiraa ottaa. Muistan, kun kuulimme, että äitini lempirotu on beagle, joten yritimme siskoni kanssa epätoivoisesti lobata snoopya myös meidän perheeseen. Tuloksetta. Ilmeisesti jatkuvaa mankunaa ei kuitenkaan jaksettu enää kuunnella, ja sainkin niin sanotun kompromissilemmikin, marsun. Jannu eli seitsemän vuotta ja kieltämättä lievensi koirakuumeilua, mutta ei kadottanut sitä mihinkään. Ymmärsin, että koira tulee elämääni vasta asuessani omillani joten keskityin miettimään, mikä rotu minulle sitten tulisi, kun h-hetki koittaa.

Kasvattajan luona vauhti päällä

Olen todennäköisesti miettinyt (puoli)vakavissani lähes jokaista koirarotua (metsästys - ja vinttikoiria lukuunottamatta), mutta amstaffi ei jostain syystä ollut rotuna tuttu ennen kuin törmäsin sellaiseen junassa. Ja se olikin kohtalokas tapaaminen. Punainen, hillittömän utelias ja rohkea pentu kulki junan käytävää tasaista tahtia ja itsevarmoin elkein tuli suoraan luokseni, tai tarkemmin sanottuna ruokakassini luokse, ja pisti päänsä kassiin. Omistajansa pahoitellessa minä taisin vain hihitellä ja kokea perustavanlaatuisen valaistumisen: tuollaisen mötikän minäkin haluan!

Kotiin päästyäni ryntäsin koneelle etsimään koiralle rotua. Kun salapoliisityö oli selvitetty, alkoi reilun viiden vuoden taustatutkimus rodun osalta; lueskelin kasvattajien sivuja, foorumeita ja juttelin muiden amstaffistien kanssa. Kaikki lukemani ja kuulemani vain vahvistivat käsitystäni rodusta ja siitä, että se olisi juuri oikea valinta minulle.

Meillä asuva amstaffi on rohkea, aktiivinen, avoin, ihmisystävällinen, tasapainoinen, sopeutuva, leikkisä ja erittäin huumorintajuinen, helposti oppiva (niin hyvässä kuin pahassakin), hyvähermoinen ja valpas vahti tarvittaessa (tällä hetkellä tosin kummituksia näkyy ja kuuluu vähän turhan useasti).  Minä halusin koiran, joka on koiran kokoinen, reipas ja toimintakykyinen, valmis lähtemään seuraksi pitkille lenkeille, iloinen ja avoin, mutta tositilanteessa omistajaansa puolustava, lyhytkarvainen, hiljainen kaveri. Koira on vielä nuori, mutta tähän mennessä näyttää siltä, että toiveeni ovat kokonaisvaltaisesti toteutumassa :)

kotona, tyytyväisenä...

Jos voisin mennä takuuseen siitä, että Basta tulee vielä aikuisenakin toisten koirien kanssa mutkattomasti toimeen, voisin pitää rotua aivan täydellisenä. Toistaiseksi meidän junnu osaa ottaa rennosti koiratapaamiset, mutta rodun tuntien en elättele toiveita koirasosiaalisesta amstaffista lopun ikää. Tämä on silti lähes ainoa miinus listallani, joten sen kanssa elellään. Ja jos oikein asiaa ajattelee, niin koira-aggressiivisia hurttia löytyy niin laajalti eri roduista, että kyse on mielestäni myös kasvatuksesta, ei pelkästään perimästä. Terveisin eräs, joka käveli räyhäävän kultaisennoutajan ohi tänään aamulenkillään.

(Olemme saaneet monta ihmistä rodun puolestapuhujiksi niin koirapuistossa kuin kadulla kohdatessa. Monet ovat myöntäneet ennakkoluulonsa ja epäilynsä rodun osalta, vaikka eivät ole koskaan amstaffia kasvokkain kohdanneetkaan. Ja kun tämä pusukone tulee vastaan leveä hymy kasvoillaan, alkaa hymy levitä myös vastaantulijan kasvoilla. Kun meidän kanssa lenkkeilee, ja huomaa kuinka rennosti Basta suhtautuu remmiräyhiin (pikku)koiriin, alkaa ajatukset aukeamaan ihan uusille urille; hyvänen aika, tappajakoira ei yritäkään pörrin kurkkuun kiinni!)