Pitänee taas kirjata ajatuksia muistiin, kun on ollut mukavia onnistumisen tunteita ja hyvää fiilistä. Päivä alkoi erittäin positiivisesti aamuriehulenkillä Ruutin kanssa; koirilla oli energiaa vaikka muille jakaa ja vauhti oli sen mukaista :) emme olleet ehtineet metsässä kovinkaan pitkälle, kun yhtäkkiä huomasin muutaman kymmenen metrin päässä kaksi muuta koiraa. Basta oli jo viilettänyt eteenpäin, ja huomasi koirat. Huusin niin iloiseen sävyyn kuin vaan pystyin että tule! ja ai että kun tuntui hyvältä, kun herra Bastardo loikki luokseni tyytyväisenä lunastamaan nakkipalkkaa. Se oli äärimmäisen hyvä hetki, ottaen huomioon, että reilu viikko sitten herra lähti käskyn alta hyppimään eskarilaisten sekaan. Vieläkin oikein hymyilyttää kun mietin tuota :)
Illemmalla olin niin tarmoa täynnä, että päätin lähteä vetämättömälle lenkille :p eli otin oikein tehosyyniin tuon vetämisen ja pyrin sitä kunnolla korjaamaan. Ensimmäiset kaksi kilsaa tahti oli aika tasaista, kuuden sekunnin välein nyppään ja älähdän ja pysähdyn. Siinä alan miettiä, mitä oikein teen väärin, onko tämä oikeasti näin hankalaa? Kunnes hetken päästä koirassa alkaa selkeästi joku pyörä raksuttaa ja vedettiin reilu kilsa vain muutamilla korjauksilla. Erittäin palkitsevaa! Tähän mennessä ei ollut tullut muita koiria vastaan, vain satunnaisia kävelijöitä. Otettiin ihan satunnaisesti muutamat sivulletulot ja seuraamiset (vain pari-kolme askelta) ilman sen suurempaa häiriötä (vaikka kyllä ne puskat tuntui olevan jo tarpeeksi merkittävä häiriötekijä...) ja ne sujuivat kohtuullisesti.
Tässä vaiheessa olisin näin jälkikäteen ajateltuna voinut jo taputtaa itseäni olalle ja jatkaa samaan tahtiin. Mutta minkäs teet kun nälkä kasvaa syödessä.. eli sitten kun päästiin takaisin ihmisten ilmoille metsäteiltä, aloin vaatia bastalta näin yhtäkkiä yllättäen, että koirat ohitetaan tästälähtien ensin sivulle tulemalla, ja siitä seuraamalla. Ihan kiva, arvaa sujuiko näin? Sain Bastan sivulle, mutta siitä ei ollut enää _mitään_ mielenkiintoa seurata minua, vaan puskea vastaantulijan luokse. Kerran onnistuttiin suhteellisen kelvollisesti, pari kertaa meni penkin alle. Lenkkiä oli kulunut reipas tunti, kun multa paloi pinna. Luojan kiitos tajusin ensimmäisen tiuskaisun kohdalla että nainen, nyt kunnolla! Vaadin koiralta ihan tolkuttomia osaamistaso huomioon ottaen. Sain itseni rauhottumaan ja jatkettiin loppulenkki rennosti ja rauhallisesti. Otin vielä rauhallisissa kohdissa sivulletuloa, mutta onneksi ei tullut koirakohtaamisia sen enempää. Tässä ohitushässäkässä on kai keskeisenä ongelmana se, etten ole aivan varma, miten haluaisin bastan ohittavan muut koirat. Ihanne toki olisi se, että ohitukset olisivat sellaisia kun ne ovat nyt tavallisten ihmisten kohdalla - ohi vaan sen kummempia miettimättä. Mutta kyllä kelpaisi vallan hyvin sekin, että koira tulisi sivulle ja ottaisi kontaktia - minuun :) Tällä hetkellä koirat on ohitettu minun oikealla puolella kävellen, tiukassa hihnassa. Parhaimillaan basta ei vedä eikä reagoi mitenkään, pahimmillaan se yrittää rynniä vastaantulevan luokse.
Pihaan päästyämme päästin Bastan vielä leikkimään "juurakkonsa" (mikä lie hässäkkä mikä kannettiin muutama viikko sitten metsästä pihaan...) kanssa. Vielä viimeinen onnistuminen; kesken leikin kutsuin koiran luokseni, vaikka taisin itsekin olla hieman epäileväinen mahtaako se tulla lainkaan. Päätin kuitenkin kaikessa rauhassa yrittää. Ja miten kävi, kaksi kertaa kutsuin tule-käskyllä joihin koira ei reagoinut muuta kuin tuijottamalla. Sitten päätin käyttää viimeistä keinoa, sormia naksuttamalla, jolloin poitsu suorastaan ryntäsi luokseni :D viimeiset nakit nassuun ja iloisena sisälle!
Voi kun olisi itse edes hieman fiksumpi koiraihminen, välillä tuntuu niin turhauttavalta tiedostaa kuinka vähän vielä asioista mitään tietääkään! Mutta ei kun eteenpäin...
 |
| "Tultiin pihalta ja mutsi on niin tyytyväinen ettei edes tassunjäljet matossa haittaa!" |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti